Frank Bear: Mustan laakson paimen (01.10.2026)

Luku 1.

”Voin ymmärtää, että se villasukka irtoaa jalasta. En ymmärrä miten se katoaa.” Tämä oli ensimmäinen järkevä ajatus sinä aamuna, jonka hän sai muodostettua. ”Saatana sentään," ajatteli Frank Bear. ”Tämä särky vielä tappaa minut.”

Muukalaislegioonan viidentenä vuotena hänen sääreensä saama avomurtuma oli jouduttu leikkaamaan. Hän kehitti siihen luukuolion ja leikkauksen komplikaationa vielä osteomyeliitin. Kerran osteomyeliitti, aina osteomyeliitti, sanoi kirurgi. Bakteereja ei luukalvolta saa häädettyä. Miksi näin on? Pirustako sitä kukaan tietää. Frank taas, hän oli tullut takaisin Suomeen, opiskellut ja työskenteli nyt lääkärinä.

Hän oli palannut maahan Ranskan passilla, vaikka oli syntyjään suomalainen. Vanhoissa jutuissa oli jäljet kylmenneet, mutta Suomi oli pieni maa eikä asioita kannattanut tehdä huonon onnen haltijoille liian helpoksi.

Siksi hän oli nyt Frank Bear, suomalaistunut ranskalainen. ”Lääkäri ilman raajoja,” Frank mietti sarkastisesti ja nousi sängystä kankeasti kuin ikämies. Hän nousi ylös, laittoi illalla valmistelemansa kahvin tippumaan ja alkoi aamurutiininsa, johon kuului 20 punnerrusta, viisi leukaa, 20 vatsalihasliikettä, viisi kyykkyhyppyä, 20 selkälihasliikettä ja toiminnallista venyttelyä. Lyönnit 1,2, polvipotkut.

Hän tunsi itsensä raihnaiseksi, vaikka oli vasta 40-vuotias.

Hänen asuntonsa, tai pikemminkin huoneensa, oli myötäsukaisesti kuvattuna funktionaalinen. Olisi voinut myös sanoa, että hän asui pienessä luukussa eikä hänellä ollut juuri mitään. Niillä monilla pysyvillä armeijaparakeilla kolmannen maailman maissa, joissa hän oli joutunut käymään, oli ollut kodikkaampia asetelmia.

Se ei haitannut Frankia. Hän oli tilanteeseen tyytyväinen näin. Vuokravarastossa taas oli 12 neliämetriä tilaa ja hänen rakentamansa hyllyt. Niihin oli lajiteltu erinäisiä tarvikkeita, joita olisi voinut pitää survivalistin, terroristin, sotahörhön tai aktiivin reserviläisen lajitelmana. Semmoinen reserviläinen steroideilla pumpattuna.

Se oli vasta lähin hänen varastoistaan. Erikoismiehet haluavat varautua ja Frank oli erikoismies.

Hän oli valmis kaikkeen, mutta ei oikein mihinkään. Kaikenlaiseen toimintaan ja tekemiseen. Ei oikein minkäänlaiseen tavalliseen elämään. Kotona hänellä oli tietokone. Vuokravarastossa pikkuinen serveri. Anonyymissä tallelokerossa (joita ei enää saanut pankeista) hän piti kiintolevyjä, joilla oli 256 bittisesti kryptattuna varallisuutta, tietoa ja erinäisiä henkilökohtaisia asioita.

Siellä oli musiikkia, kotivideoita, valokuva-albumeita ja hänen entisen henkilöllisyytensä nimissä olevat viralliset asiakirjat synnytyskertomuksesta, eskaripalavereista, koulusta, intistä ja niin edespäin.

Hänen maailmansa ja elämänsä oli siis pakattu melko pieneen tilaan. Yöpöydällä oli Sun Tzun The Art of War, Understanding Modern Warfare (toinen painos) ja Muumipappa ja meri.

Tavallaan kokonaisuus näytti perinteiseltä motellihuoneelta, jonka yöpöydällä on Raamattu. Sitähän se tavallaan olikin. Väliaikaismajoitus ja ainakin Frankille pyhiä oppeja hiirenkorville selailtuna. ”Art of War on keittokirja, ei muuta,” hän mietti suoristaessaan kirjapinon linjaan pöydän reunan kanssa.

Sitten hän korjasi pöydän asentoa linjaan seinän kanssa. Hänellä oli pöydällä myös muistivihko, johon hän kirjoitti kömpelöin harakanvarpain listoja tehtävistä sekä niiden yksityiskohdista.

Merkinnät olivat ylimalkaisia, vaikeaselkoisia ja kryptattu yksinkertaisella merkinvaihtojärjestelmällä. Hän kirjoitti kaiken yksityisen tällä järjestelmällä. Vihon hän nappasi mukaansa ja varmisti, että kynässä sen selkäpuolella oli terää.

Tällaisessa kodissa hän siis seisoi nyt aivan tavallisena aamuna, jumpan jälkeen ja jalat matottomalla lattialla ilman toista sukkaansa ja särpi kahvia. Raajakipu paheni kohti tavallista päiväjomotusta nopeammin, sillä jalassa ei ollut villasukkaa. Hän suti lääkettä hartioihin ja nappasi purkista pillerin.

Hän muisti sukan, hengitti syvään sisälle ja pidätti. ”Se saatanan sukka,” hän puhahti ääneen. ”Kuka vittu näitä siirtelee.” Hänen asunnossaan ei käynyt ketään, joten kysymys oli turha. Sitten Frank käänsi sänkynsä ja pyjamansa ympäri samalla tavalla kuin kiukutteleva teini-ikäinen voisi pedata, kun vihainen vanhempi on komentanut kolme kertaa. ”Se vitun sukka ei ole missään. Minun asuntoni on 24 neliömetriä.

Minulla on komerossa viisi vaatekertaa, kolmet petivaatteet.” Hän katseli ympärilleen. ”Kalusteina on sänky, kirjoituspöytä. Muutamia välttämättömiä tavaroita siellä täällä. Minulla on sukka jalassa. Sitten ei enää ole. Kukaan ei ole käynyt täällä kylässä. Ei vittu varmasti ole. Se sukka on jossain tässä, enkä minä löydä sitä peiton, kolmen tyynyn ja kaksiosaisen pyjaman keskeltä.”

Frank veti taas syvään henkeä ja pidätti sitä kymmenen sekuntia. Hän toisi tämän kolme kertaa. Vitutus ei haihtunut.  ”Ehkä tämä alkaa olemaan tässä. Mistään ei tule vittu mitään. Tässä. Tässä. Tässä. Täässsääää … Tässä. Tämä oli tässä.

Ihan vitun varmasti on. Tämä on loppu.” Hän puhalteli hetken syvään kuin muuli ylämäessä helteellä. ”Tai äh. Ei se sukka nyt niin tärkeä ole.”

Frank istahti sängynlaidalle ja joi kahvin loppuun tyytymättömän näköisenä. Sitten hän kaatoi vielä kolmasosakupillisen. ”En tapa itseäni tänään,” hän ajatteli, mutta ajatus oli ponneton. Sekin oli osa rutiinia, joten sekin tuli tehdyksi. Päivän todo-listalta oli nyt ruksittu pois jumpat, kahvit, lääkkeet ja lupaus olla tappamatta itseään tänään. Hän myös lupasi, että ei tappaisi ketään muutakaan. Ainakaan, jos nämä eivät sitä ansaitsisi.

”Tästä tulee hyvä päivä,” sanoi Frank lakonisesti samalla kun astui ulos asunnostaan ja lukitsi sen kolmella lukolla. Hälytysjärjestelmä oli aktivoituna, hiljainen hälytys ja kuvaa tulisi kännykkään, jos liikettä olisi.

Hän oli Frank Bear. Tai syntymänimeltään Zacharias ”Sakari” Baer. Hänen äitinsä, Emerald Baer, oli todella asettanut viralliseksi toiseksi nimeksi ”Sakari.” Hänellä oli ollut ajokortissa sekä Suomen passissa nuo lainausmerkit.

Mitä isänsä Sten Baer oli tästä ajatellut? Sitä Frank ei voinut tietää. Tämä oli kuollut aikoja sitten.

Zacharias ”Sakari” Baer synt 2.6.1982

Frank Bear synt 16.8.2001

Iliadia MI (01.01.2027)

täysin toimittamaton ote kirjan alusta

ENSIMMÄINEN OSA

”I am not your rolling wheels

I am the highway”

  • Audioslave, I Am the Highway

Kuin hymni rakkaudelle, se alkaa hiljaa. Loputtomien, nopeutuvien muutosten ja käänteiden jälkeen olemme keskellä taistelukenttää, kuvitteellista, vertauskuvallista tai todellista ja kokonaisuutta on vaikea koskaan hahmottaa. Ikuista ylistävään, salaa jatkuvuudesta kertovaan sekä lauhan surulliseen lauluun päättyy se varkain tai jo aikaa odotettuna — ja lopussa se on taas yksin, aina yksin.

LUKU 1.1

Aiemman loppu

Minä olen Anton Task ja tämä kirja on minun testamenttini maailmalle. Kirjoitan sitä epätavallisen merimatkan aikana loppuvuodesta 2023.

Minä olen aina ollut eskapisti. Olen sen seikan pitänyt itseltäni salassa yli neljäkymmentä vuotta. Tämä salaaminen lienee tälle taipumukselle tyypillistä, mutta eihän sen huomiotta jättäminen asiaa miksikään muuta. Vasta ilmiön ääriin viritettyäni sotkeuduin askelkuvioihini niin, että hoksasin nimittää taipumustani eskapismiksi. Päädyin tilanteeseen, jossa oli aivan liikaa aikaa katsoa peiliin ja kaikki tekosyyt loppuun käytetyt.

Opioidit, opiaatit, tarpeeksi potentteina, ovat ihmeiden ainesta. Esimerkiksi oksikodoni tarjoaa pyhän kokemuksen pienessä jauheeksi murskatussa kasassa, joka imeytyy nenän limakalvoilta ja keuhkoputkista. Elämän kiertokulku lyhyessä syklissä, jota sietää kärsimätön sielu. Siinä on syvyyttä. Se upottaa. Se on alati uusiutuva tarkoitus, joka hakeutuu sopuisasti kohti määränpäätä ja yhtä loppua. Eikä ihmisen tarvitse kuin hengittää, voimallisesti sisään, ja kaikki on valmista, jumalan talon  runsas noutopöytä juuri sinulle katettu. Sanat, ne eivät tulleet enää minulle enkä minä löytänyt niitä. Tottumus, riippuvuuden lait, jatkuva limainen yskä, kroonistunut poski- ja otsaontelotulehdus, hammassärky, käytännöllinen ruumiillisuus, lihasmassan kato, sielun vieno kajo, tyhjenevä kaiken mitättömyys. Tarkoitus pyhittää keinot; vain harvoin tuo lause on yhtä tosi kuin vahvojen opiaattien kanssa symbioosissa tai paremmin sanottuna lempeänä parasiittina sievässä usvassa.

Minä olen siis aina ollut eskapisti. En voi kieltää sitä. Mitä siitä on minulle jäänyt? Katumus, painajaismainen katumus, niin hereillä kuin unissa – se tulee liki ja pahoinpitelee, kunnes se ottaa haltuun niin tiiviisti, että on sekä kiduttaja että rakastaja. Tämä minulle on jäänyt kaikesta unelmoinnista ja hillittömästä pyrkyryydestä. Mitä voisi olla. Mitä tulisi olemaan. Miten pitäisi olla. Ja vaarallisimpana sekä epätyydyttävimpänä: miten olisi voinut olla. Nämä ovat toteamuksia erilaisista tuloksista tähänastiselle elämälleni, eivät koskaan kysymyksiä. Kuten velat ja pääoma, myös odotukset sekä tavoitteet kasvavat korkoa. Niiden tuottoarvo on liki poikkeuksetta suuri ja jatkuvasti kasvava. Tietynlaiselle ihmiselle tämä on kaikkein vaarallisin ilmiö, joka ratsastaa uhrinsa henkiseen perikatoon ja usein myös ennenaikaiseen hautaan. Haihattelevalle eskapistille saattaa käydä juuri näin.  Sivumennen sanoen, eskamismini on ollut elämäni aikana monimuotoista. Ei sellaista omistautuneille tekijöille ja keräilijäluonteille tyypillistä monomaanisuutta, joka voi toimia melko kattavana muuristona muuta maailmaa vastaan vaan, kai sitä voisi sanoa paremman sanan puuttuessa, polymaanisuudeksi. Kaikkein pisimmälle pakoon kaikkea pääsin vahvojen opiaattien väärinkäytöllä. Nurinkurisesti se oli kuitenkin myös kokemus, joka lopulta, yli neljänkymmenen vuoden iässä, sysäsi minut elämän realiteetteihin niin, että harhaluulot, fantasiat ja elämän välttely kävivät käytännössä mahdottomaksi, tai näin luulin, tai siihen minulla oli mahdollisuus. Kiitos siis huipuista ja suurkiitos siitä pohjakosketuksesta – niin minä halusin ajatella. Selvittyäni opidoidesta, en ollut kuitenkaan kuivilla. Viimeisenä mainitsemani ”miten olisi voinut olla” jäi entistä vahvempana aivojeni syövereihin, josta käsin se myrkytti ajatuksiani samalla kasvaen jatkuvasti niin, että lopulta liki kaikessa arjessa vastaantulevassa oli ainekset sen luomille mielleyhtymille. Pako arjesta, pako elämästä ja sen vallitsevista oloista vaatii jonkin välineen, ikäänkuin pakoauton, joka sen kaasun painalluksella ottaa kerralla riittävästi etäisyyttä ja häivyttää, ainakin hetkeksi, sidokset tämän maailman julmaan ja synkkään tylsyyteen sekä sietämättömään tyhjänpäiväisyyteen. Kirjat, liikunta, mielikuvitus, päihteet, mielialan vaihteluissa rypeminen, menestyksen tavoittelu, ostovimma, pakkomielteinen asioihin perehtyminen, elokuvat, televisiosarjat, liiallinen uni, kipu, järjetön innostus tai mikä tahansa hetkellinen, mutta riittävän voimakas ärsyke, joka katkaisee sen liean, joka pitää kiinni puuduttavassa ja ahdistavassa todellisuudessa.

Jos siitä nisästä vierottuu, voi olla ylpeä voimistaan, mutta samalla on syytä muistaa nöyryys sen edessä, kuinka suuresti sattuma ihmiskohtalossa vaikuttaa sekä muistuttaa itseänsä, että tämä vierottuminen kestää vain niin kauan kuin kieltäymystä jaksaa ylläpitää. Se menneen varjo vaalenee, vaan ei täysin koskaan katoa.

Olin yli neljänkymmenen vuoden iässä saavuttanut pisteen, jossa viimein havaitsin olemassaoloni olevan kestämättömällä pohjalla. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, mutta nyt havainnossani oli jokin kohtalokkaampi ja samalla toiveikkaampi sävy verrattuna edeltäviin kokemuksiin. Kuten päihdekuntoutujien mantrat kuuluu: pitää löytää oma pohjakosketuksensa, pitää elää päivä kerrallaan. Kyyninen henkilö voi aivan oikeutetusti kyseenalaistaa tämän, tiedämme sen kaikki. Mikä pohjakosketus? Miten voisi useamman päivän kerrallaan elää, vaikka yrittäisi? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia, mutta se ei tarkoita, etteikö yksilölle voisi olla hyödyllistä puhua pohjakosketuksista ja päivä kerrallaan elämisestä – se on mystiikkaa, metafysiikkaa, mutta riisuttuna järjestäytyneen uskonnon suuremmista voimista. Niin, sitten on vielä se suurempi voima, se on minulle vaikein, mutta kai minä senkin olen mielessäni hahmotellut omalla tavallani; suurempi voima ei ole jumala, ei mitään taikuutta, se vain on suurempi kuin minä, se on tämä maailma ja sen käsittämättömyys.

Hermoromahdus on hyvä sana kuvaamaan tapahtunutta. Nykyaikaiset lääketieteelliset termit ovat sekä pikkutarkkoja että epämääräisiä ja niiden herättämät mielikuvat yleensä harhaanjohtavia. Pitää tietää tarkalleen mitä ne pitävät sisällään ja mitä eivät, eikä kaunokirjalliseen ilmaisuun sovi, että sen tulkinta vaatii koodiopuksen selailua, jotta ymmärtää mitä tai mistä tarina kertoo. Lyhyesti sanottuna, minä koin täydellisen hermoromahduksen. Sellaisen, joka näkyy päällepäin yhtä selvästi kuin vaikkapa aivohalvaus tai toisen alaraajan amputaatio. Siinä ei ole mitään liian pikkutarkkaa tai epäselvää vaan se on oikea termi oikealle ilmiölle ja tässä kirjallisessa kontekstissa en voisi kuvitella korvaavani sitä millään lääketieteen termistöllä. Tai ehkä voisinkin, mutta siitäpä tulisikin melkoinen ritirimpsu ja lukijaepäystävällinen lista eikä kirjallisen ilmaisun keinovalikoiman sopivainen osa.

Sydänsuru on myös hyvä sana. Jos sydän särkyy, voi ihminen särkyä sen mukana kokonaisvaltaisesti. Tämä on perinteisesti tiedetty. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että sydämeni  särkyi ensimmäisen kerran vasta, kun menetin omaisuuteni ja maineeni. Jos sitä oikein miettii, niin tarkastelutavasta riippuen löytää yhä kyseenalaisemman ja alhaisemman kuvan minusta ja perustavista rakenteistani. On vaikea kuvitella tätä rumempaa itsekeskeisyyttä. Tai ehkä minulla oli ollut sydänsuruja aiemminkin, mutta ne liittyivät menetyksiin, joita itsekeskeisen ihmisen on ollut vaikea myöntää eikä siksi ole päässyt etäistä surua ja melankoliaa syvempiin tuntemuksiin käsiksi. Saavuttamattomia tavoitteita, kuollut lapsi käsissä. Egon pirstaloituessa maallisen katoavaisen todella kadotessa iskin sitten pääni oikein kunnolla betoniseinään – kuvaannollisesti ja ihan oikeasti. Se oli menetys, jota ei voinut selitellä paremmaksi tai kääntää mielessä voitoksi, kaikki oli mennyt, ja sen kanssa oli elettävä tai sitten oli kuoltava. Sen myötä pääsin suremaan muitakin asioita tai ehkä lähimmäksi totuutta pääsee, jos sanoo ”pääsin suremaan kaikkea.”

Vuonna 2019 minä olin pohjalla ja tapani elää oli siis tullut loppuunsa. Hermoni olivat romahtaneet ja sydämeni särkynyt. Vaikka tämä oli ollut asian laita jo pitkään (ja kestänyt kestämättömäksi käsittämättömän pitkään) vuosikymmeniä, tarkemmin sanottuna ainakin 40 vuotta, olin toiveikas, että tällä kertaa en korvaisi yhtä fantasiaa toisella vaan lopulta pääsisin kiinni johonkin todelliseen. Minkälaiset työkalut tähän, siis todelliseen elämään ja itselleen rehelliseen ajatteluun, minulla voisi olla käytössä? Se minua hiukan vaivasi. Olisinko kypsyydessä ja aikuisuudessa joiltain osin nuori aikuinen vai kenties vasta varhaisteini? Ehkä henkinen kehitykseni oli joiltain osin pysähtynyt taaperovaiheeseen? Mistä sen voi tietää? Oli asia miten vain, minulla oli kuitenkin halua lähteä kehittymään siitä pisteestä, missä sitten olinkin ja tehdä töitä pitkäjänteisesti tavoitteiden eteen. Se tuntui hyvältä, se tuntui realistiselta ja uskoin, että minulla oli mahdollisuus.

Minä siis koostin ja kirjoitin tätä tarinaani ja seikkailua sen vielä kestäessäni,  ollessani valtamerellä laivassa, karkumatkalla yhtä, toista, kolmatta ja melkein kaikkea, lakia ja elämäni pienten hairahdusten heittämää pitkää varjoa.  Merellä matkatessani keskustelin aluksen kapteenin kanssa. Minä tunnustin hänelle, kapteenin pöydässä, syvälliseen sävyyn muutamia yksityiskohtia itsestäni ja taustastani. Kapteeni totesi minulle liki lohduttaen, että ei kyseisen laivan matkustajat tai rahti mikään ollut puhtoista. Kai hän tarkoitti vain, että sovin heidän joukkoonsa somasti.

- Kai sitä voisi sanoa, että minä möin sieluni, pala palalta, sanoin minä puutuneella äänellä kahden ensimmäisen ryypyn jälkeen.

- Palasinako sielu siis myydään vai kokonaisena?

Kysyi kapteeni minulta ja voisin vannoa, että hänen tyynillä tilintarkastajan kasvoillaan oli vivahdus huvittuneisuutta. Hän ei käsittääkseni ollut taipuvainen metaforisiin pohdiskeluihin.

- Älä ota kristillistä mytologiaa liian tosissaan. Nämä on vain sanoja. Vertauskuvia. Mutta joo, useimmat kai sen palasina myyvät. Harva kokonaisena. Ehkä se on niin, ettei kokonaisena myyvillä sitä paljon myytäväksi ollutkaan.

Näin minä sain sanotuksi ja muutuin samalla varautuneeksi. Olin uskoakseni nähnyt huvittuneisuuden lisäksi kapteenin vähäilmeisillä kasvoilla myös julmaa pohdintaa manipulaation keinoista ja minua kadutti, että olin vapaaehtoisesti tarjonnut itsestäni mitään tietoja hänelle.

Minä jäin keskustelun jälkeen mietiskelemään. Olin juonut vielä kaksi tai kolme viskiryyppyä lisää ja hakeuduin laivan alaosiin lääkintätiloihin, sillä siellä sain olla rauhassa. Pohdintoni olivat katkeran itsesäälin sävyttämiä: Hyviä aikeita, harkitsemattomia tekoja. Historiassani olin aina noussut ylös, kun minut lyötiin maahan tai kaaduin. Aivan kuten Rocky tai Freddy – mutta heistä toinen olikin fiktiivinen henkilö, jos ei tarkoiteta Marcianoa, ja toinen kuoli melko nuorena, 45-vuotiaana, eli nuorempana kuin minä olin tätä kirjoittaessani. Olisinko viimein vapaa kuin taivaan lintu? Vapaa etsimään ruokaa aamusta iltaan ja jatkuvasti varomaan petoja. We are the champions. Olenko mestari vai esitaistelija? Ja jos olen esitaistelija, niin kenen tai minkä puolesta?

Siinä huuruisessa melodraamassa havahduin ja aloin miettiä uhrausta jonkin hyväksi. Perinteisessä päihdekuntoutuksessa on pyritty hyvittämään niitä pahoja tekoja, joihin on ajautunut riippuvuuden keskellä. Sekin on ajatuksena kovin fleksiibeli tai pikemminkin fluidi, sen rakenneosat voivat liikkua toistensa suhteen. Mitä pitää hyvittää? Miten mitään voisi todella hyvittää? Mennyt on mennyttä ja tehty tehtyä. Se on ajatuksena silti hyvä – pitää pyrkiä parempaan. Ei se mitään sen kummempaa tarkoita. Pieniä hyviä tekoja arjessa. Niiden ihmisten huomiointia, joita on matkan varrella satuttanut. Pitääkö sitä varten olla selvinpäin? Sitä mietin myös alakannella laivan keinuessa määrätietoisesti eteenpäin. Minä en koskaan ole ollut kärsivällinen, varsinkaan juodessa; minulle on aina sopinut parhaiten nopeat, isot ratkaisut ja ehkä tämä olisi paras tapa hyvityksen suorittamisessa. Ei, ei se olisi paras tapa, mutta ehkä se on ainoa tapa, niin minä ajattelin. Viis siitä, miten hyvitys tulee tehdä oikein, viis siitä onko irtautunut päihteistä. Ainoa kysymys oli, olisinko valmis siihen, pystyisinkö siihen – ja sillä tavalla, että hyvitykseen liittyvä uhraus ei olisi itseisarvo vaan vain riski hankkeessa, jossa pyrkisin tekemään jotain hyvää tai ainakin vähän parempaa. Tekemään vähän paremmin. Upottaisinko minä tämän paskalaivan, kun olisin saanut tietyt omaisuuserät perheelleni toimitettua? Ajattelin ratkaisuja, jotka lieventäisivät huonojen valintojeni seurauksia ja teleportaation mahdollisuuksia. Se oli sitä impulsiivista, mutta käytännöllisissä asioissa näppärää minua ja parantumatonta eskapismiani sekä siihen liittyvää pohjatonta erillisyyttä sekä ulkopuolisuutta.

Ah, nyt minä olen mennyt asioiden edelle. Tarkoitukseni on aloittaa alusta, siis tämä tarina. Tämä tarina, se alkaa paljon aiemmin, kuten tarinoilla on tapana. Kestäkää hetki, muutamia kymmeniä sivuja, enintään sata, lukekaa ne minun mielikseni ja jatkakaa sitten, mikäli tämä kehittyy lukemisen arvoiseksi. Myötäilkää tuon verran, tehkää mielikseni ja ehkä päädytte löytämään jotain mikä oikeuttaa haaskaamanne ajan ja vaivan. Tarina, se alkaa siitä miten ajoin itseni umpikujaan. Sen kulminaatio kaarella sivuaa sitä, kun arvelin voivani aloittaa alusta myös elämäni. Minne se minut sitten johti, no, se jää nähtäväksi ja lukijain luettavaksi.

Jessica Strand: Punaisen puolikuun murhat (20.06.2027)

Luku 1.

Jessica ”Jessie” Strand oli tyytymätön.

Jessica Strand oli tyytyväinen työhönsä siveyspoliisin etsivänä suur-Lontoon poliisissa. Hän oli tyytymätön joihinkin seikkoihin elämässään. Hän oli tyytymätön joihinkin yksittäisiin asioihin, joille hän ei osannut antaa nimeä.

Hän oli tyytyväinen saliin, jossa kävi nyrkkeilemässä. Hän oli tyyväinen kotiinsa, jonka oli sisustanut minimalistisesti muuttaessaan asumaan yksin kolmannen avioeronsa jälkeen. Hän oli tyytyväinen siihen, että ei ollut tullut hankkineeksi lapsia. Hän oli tyytyväinen siihen, että nyt 34-vuotiaana oli ammatillisesti pätevä ja takoi tuloksia. Hän oli tyyväinen terveyteensä. Hän oli tyytyväinen tuloihinsa. Yleensä tämä oli asia, josta alalla valitettiin, mutta Jessie oli tyytyväinen.

Jessie oli tullut kotiinsa pitkän päivän päätteeksi ja asettui seisomaan keskelle olohuonetta. Se oli se toinen huone kahdesta. Makuuhuone oli pieni ja sinne mahtui juuri sopivasti matto, futon, pöytä, kaktus. Aivan pieni kaktus vain. Jessiellä ei ollut aavistustakaan, mikä kaktus se oli. Hän ei ollut mikään viherpeukalo. Siinä oli piikkejä. Sille annettiin vettä, kun muistettiin. Ihan vähän vain. Siitä tuli silti semmoinen kiva olo. Kuin olisi joku, joka tarvitsi häntä perustarpeisiin. ”Kai se on se äidinvaisto,” hän oli joskus sanonut työkavereilleen, kun he olivat kysyneet lemmikeistä. Hän oli kertonut näille kaktuksesta.

Hän oli hyvin tyytyväinen kuntoonsa. Hän pystyi lyömään satakiloisen miehen tajuttomaksi yhdellä lyönnillä. Jos joku pääsi iholle, homma meni vaikeaksi. Niihin tilanteisiin hänellä oli pieniä, teräksisiä piikkejä. Neljä vyöllä, neljä nilkoissa, yksi vasemmassa ranteessa nahkaisen rannesuojuksen alla.

Hänet oli ammattinyrkkeilijänä tunnettu Jessie ”backhand” Strandina. Hän oli ärsyttänyt vastustajia lyömällä laittomia lyöntejä käden selällä. Jessie osasi pitää juuri sopivan etäisyyden, jotta häneen ei sattuisi pahasti. Ottelun edetessä hänen painopisteensä hiukan siirtyi ja hän pudotti takakädellä. Ottelut ammattilaisena 12-0 ja tyrmäykset 12. Kun hänen silmänsä vammautui pukkaamisesta hän vielä tyrmäsi kyseisen vastustajan.

Hän ei pelkästään tyrmännyt. Hän oli myös yleisön suosikki, eikä sen voimaa pidä väheksyä ammattinyrkkeilyssä. Hän oli erittäin tyytyväinen lyöntivoimaansa. Se oli kehittynyt vain paremmaksi iän myötä.  Häntä olisi voinut siis sanoa Jessie ”Cross” Strandiksi, mutta hän piti enemmän backhand-nimestä.

Hän oli tyytyväinen vartaloonsa. Hän oli tyytyväinen asuinympäristöönsä. Hän oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli muutamia ystäviä. Kummallisia ihmisiä, mutta ihmisiä kuitenkin. Ei pelkkiä kaktuksia. Hänelle löytyi seksiseuraa sovelluksella. Hän harrasti sitä kuin liikuntaa: neljä kertaa viikossa voimaharjoittelu, viisi kolmen mailin juoksua, kaksi tekniikkaharjoittelua nyrkkeilysalilla, yksi sparrisetti viikossa ja kolmasti viikossa nussimista niin, että aktiivisuusrannekkeen mukaan keskisyke puolelle tunnille oli 142. Vertailun vuoksi: Jessien juostessa kolmen mailin lenkin, hänen keskisykkeensä oli 136, eikä hänellä mennyt siihen kuin 21 minuuttia. Hän oli kuosissa. Peili kertoi sen, sparrikaverit kertoivat sen. Hän sparrasi miesten kanssa. Miehet olivat noin 70-85kg (11-13 stones) ja hän itse oli 66,6kg (10,5 stones).  Tai vähän yli. Hän ei enää seurannut painoaan neuroottisesti, kun ei kilpaillut. Mikä tuli treenaamalla, sai tulla. Hänellä ei ollut painoneurooseja.

Hän oli tyytyväinen tisseihinsä. Hän oli tyytyväinen perseesensä. Hän sai niistä usein positiivista palautetta, mikä sopi hänelle. Hän oli sitä mieltä, että nyrkkeilyuran jälkeen hänellä oli ollut naisellinen vartalo. Se sopi hänelle. Jessie oli sitä mieltä, että hänellä oli tosi hyvä pillu. Näin sanoessaan, hän yleensä virnisti samalla tavalla kuin jokaisen voitetun ottelun jälkeen. Se oli piinkova virne.

Hän oli loukkaantunut vasempaan silmään viimeisessä ottelussaan ja matka maailmanmestaruuteen katkesi. Ottelulupaa ei enää herunut. Hän oli sinänsä tyytymätön siihen, miten ura päättyi, mutta ei tämä enää kaihertanut mieltä. ”Kuuluu lajiin,” hän kuittasi vastustajan pukkaamisesta syntyneen vamman. Hän oli kovakourainen poliisi. Hänen tutkimansa rikokset olivat luonteeltaan sellaisia, että hänestä se oli ihan ok, jos kiinniotettava kopsautti päänsä. Ei hän mitään näpistelijöitä halunnut satuttaa. Hän oli tyytyväinen siihen, että sai jahdata pahoja tyyppejä. ”Paskakasat pois kuljeksimasta,” hän totesi. Tämä oli hyvä syy tehdä työtä.

Siinä hän seisoi, kotona, ja haisteli sinkkukämppänsä ilmaa. Hän oli melko tyytyväinen ilmanlaatuun. Hän otti kengät pois jalastaan. Sitten hän otti sukat. Hän oli tyytyväinen jalkoihinsa. Hän kulki pientä kehää ja teki nilkkaa ja jalkaterää rentouttavia, venyttäviä sekä vahvistavia liikkeitä. Sitten hän teki muutamia rauhallisia u-väistöjä. Hän hengitti syvään. Hän oli lähes tyytyväinen mielenrauhaansa. Silti, hän oli tyytymätön johonkin.

Hän veti jalkaterän selkää pitkin persialaista mattoa ja käveli pientä, noin neljän jalan säteelle piirtyvää ympyrää matolla. Jokaisella askelella hengitys, jalkaterän veto pitkin maton myötäsukaista pintaa. Se oli pehmeä ja aiheutti väristyksiä selkäpiissä. Hänen ihonsa meni kananlihalle. Hän pysähtyi. Jessie Strand tajusi tarvitsevansa neljännen avioeron. ”No voi helvetti,” ajatteli Jessie Strand ja jähmettyi tuijottamaan ulos sumuiseen säähän.

Kolme ensimmäistä olivat menneet vituiksi. Ihan sananmukaisesti. Hänellä oli ollut stressaavia tapauksia hoidettavana ja päivät oli pitkiä. Hän oli pitänyt kiinni tiukasta treeniohjelmastaan ja nukkunut vain neljä tuntia yössä. Ei seksiä yli kuukauteen. ”Halut ne on hiirelläkin,” oli Jessiellä tapana sanoa. Hänen ystävänsä eivät olleet koskaan varmoja, mitä tämä tällä tarkoitti. Äänenpainot, ilmeet, tempo ja asiayhteys vaihteli siten, että se vaikutti hänen ystävistään sattumanvaraiselta. Hänellä oli hyvä viinapää ja vähän haluja juoda. Hän tuntui saavan dopamiinit, endorfiinit ja mitä näitä on, nyrkkeilystä. Seksistä sai jotain muuta. Oliko se oksitosiinia? No, viis siitä. Jessie oli aktiivinussija. Miehen kanssa ei tiet kohdanneet johonkin aikaan. ”Oli kiireitä,” kommentoi Jessie heidän liittonsa silloista tilaa.

Puute oli ajanut Jessien erään teknisen tutkijan kanssa Jessien ja miehensä asunnolle. Siellä sitten mies oli sattumalta tullut sisään pitämään etäpalaveria juuri, kun … niin, juuri kun Jessien ”tosi hyvä pillu” tuli sykkien ja hänen miehensä lähti nyyhkien. Muiden kanssa oli ollut vähän samanlaista. ”Saatanan nyhveröt. Ei se käyttämällä kulu.” Ajatteli Jessie. ”Eivät tajua, että kuuluu lajiin.”

Hän näytti nytkin kotonaan tuohtuneelta vaikka oli yksin ja teki jotain harjoitetta meditaation ja alkuverryttelyn välimaastosta. Pikkuliikettä, pumppasi palleahengitystä sisään ja ulos, kolmen sekunnin välein. Kuin kirjolla oleva pikkulapsiperheen isä Ikeassa lauantaina puolen päivän jälkeen. Hän tunsi tyytymättömyyden, mutta ei osannut nimetä sitä.

Hän oli tyytyväinen vibraattoriinsa, mutta piti enemmän miehen hajusta, joten näitäkin hän käytti. ”Molempi parempi,” hän saattoi tokaista naisten pukkarissa nyrkkeilysalilla.

Ajatus alkoi muodostustua. Tyytymättömyys rupesi saamaan jonkin muodon hänen mielessään. Häneltä puuttui tämä: neljäs aviomies, joka pettäisi häntä ja olisi oikein mulkero muutenkin. Sopiva neljäs aviomies, josta erota. ”Siinä se on,” hän tuumasi tyytyväisenä. Niin hän todella ajatteli. ”Minä haluan katarsikseni,” mietti Jessie ja hänellä oli taas se sama virne. Voittajan virne.

Komisario Adler: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta (28.04.2027)

Kun Adler putoaa katolta

Komisario Adler kiipesi metallisia tikkaita kuuden metrin korkeudessa. ”Adler, kuuluuko, mitä helvet, shh, rhh, ..apahtuu?” kuului kipakka naisääni hänen povitaskussaan olevasta radiopuhelimesta. Äänen laatu oli heikko. Hän veti leuan rintaansa ja kiipesi määrätietoisesti nykien katolle asti. Näkymä katolta oli hieno. Toki katon tasalta kohosi vielä rumat, harmaat pömpelit, tukiasemat, jotka nyt kuuluivat vakiokalustona, no, ihan kaikkialle. Öinen kaupunki näytti kauniilta ja ihmeen rauhalliselta. Oli satanut pieniä hiutaleita lunta tasaisesti niin, että valon määrä tuntui kaksinkertaistuneen. Adler pysähtyi vetämään henkeä. Hän oli seurannut mahdollista tiedonantajaa, joka myi huumeita. Semmoinen hönö, joka rahoitti oman käyttönsä pikkukaupalla ja tähän elämäntyyliin kuuluen oli aina jonkinlaisissa ongelmissa. Hänen asiakaskuntaansa oli liittynyt kolmen viimeisen kuukauden aikana erään hienomman kaupunginosan bilehomoja, jotka halusivat vain, kuten laulussa sanotaan, pitää hauskaa.

Kuitenkin, siitä oli syntynyt linkki Robbe Bergiin, joka silloin tällöin kolusi samoja yökerhoja kuin nämä paljettineidit. Robbe oli toista maata. Hänellä oli palveluna räätälöityä lapsipornoa, jota tuotettiin Vietnamissa ja Romaniassa. Robbe oli ohjelmoinut salatun viestipalvelun, maksukanavan ja livelähetykset pienille, mutta varakkaille piireille Helsingissä, Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. ”Suhteita, suhteita, suhteita, siitä syntyy bisnes,” oli Robbe leuhkinut kolme viikkoa aiemmin eräillä jatkoilla. Siitä oli seurannut hiukan epäselvä viestiketju, jonka johdosta Adler oli saanut vainun kuviosta. Nyt oltiin tässä. Adler hengitti syvään ja huikkasi tiukasti: ”Sten, vitun narkkaripelle. Minä näen sinun höyryävän hengityksesi sen datapömpelin takaa.” Harmaan tukiaseman takaa kuului pelästynyt ääni, jota soinnitti hengityksen vinkuna: ”Mitä sinä minusta haluat. En ole tehnyt kelleen ikinä mitään.”  Adler pysähtyi miettimään hetkeksi tilannetta. Kai se oli totta. Sten, tai siis Sten Larson, pikkunilkki, hönö, runkkari ja ammattitunaroija ei varmaan ollut tehnyt mitään erityisen pahaa. Oli kuitenkin liioittelua sanoa, että tämä ei olisi koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään. Sillä ei kuitenkaan nyt ollut mitään väliä. Adlerilla oli Stenille asiaa ja ennen kuin aamu sarastaisi olisi Stenillä asiaa hänelle. Se pikkunilkki kertoisi jokaisen yksityiskohdan siitä, miten Bergin jäljille voisi päästä. Ei se olisi paljon, mutta sillä pääsisi alkuun tämän paskavyyhdin selvittämisessä.

Kyseessä oli semmoinen tapaus, jonka selvittämisellä olisi merkitystä. Näihin Adler oli sitoutunut paljon vahvemmin kuin vain työn puitteissa sopisi olettaa. Siinä oli monenlaista pahaa, kuten Popeda laulaa. Tämä oli vaikea asia ja lopulta filosofinen kysymys, siis se, että mikä oli pahuutta ja mitkä keinot voitiin perustella sitä vastaan taistellessa. Käytännössä kaikki oli kuitenkin käytännöllistä. Mitään muuta ei lopulta ollut todella olemassa.

Ei tarvita filosofeja tai oikeustieteilijöitä lapsipornorinkien kanssa. Siinä tarvittiin tahtoa ja kuivaa ruutia. ”Emme pääse eroon arvoista, vaikka yrittäisimmekin, mutta ei ole myöskään olosuhteita, joiden vallitessa voisimme edes yrittää. ” sanoi Adler rauhallisella äänellä. Sitten hänen äänensä alkoi kohota kuin suivaantuneella pastorilla juhannusjuhlien jälkeen. ” Hän pysyhtyi vetämään henkään ja jatkoi: ”ja toiseksi se perustuu retoriikkaan.”  ”Mitä?!” huusi Sven turvapömpelinsä takaa kimakalla äänellä. ”Äh, älä siitä välitä. Minä mietin asioita. Perustelin itselleni, miksi on ok satuttaa sinua juuri niin paljon kuin on tarpeen.” ”Saatanan hullu!” kiekui Sven tolpan suojista.

Siinä kohtaa Adlerin ääni alkoi todella kantaa. Se muistutti tuomiopäivän saarnaa: ”Nyt on Sten semmoinen juttu, että minulla on tässä tämä rekisteröimätön Sig Sauer Mosquito .22 long LR. Sen piti päätyä Lounais-Suomen Poliisin huutokauppaan takavarikon jälkeen, mutta se olikin pudonnut kuormasta. Tiedätkö mikä on .22 LR on? Ja miksi aseen nimeen on, mielestäni kuvaavasti, liitetty Mosquito?”  ”Hei, eikös me voida sopia tämä juttu jotenkin? Etkös sinä ole se, hmm, erilainen poliisi? Olen kuullut juttuja,” vikisi Sten ohuella ja sovittelevalla äänensävyllä. Hän kurkkasi varovasti datahäkkyrän takaa. Hän näkyi istuvan perseellään ja nojaavaan siihen kuin ammuttu peura. Sten vaikutti olevan sen verran pöllyssä, että Adler ihmetteli, miten tämä oli selvinnyt asetinlaitteen päälle hengissä. Verkkoaidan yli, tikkaille kahden metrin korkeuteen hypäten ja sitten kylmiä, kapoisia ja liukkaita terästikkaita yli kymmenen metrin korkeuteen. Edeltävästi he olivat juosseet ainakin viisisataa metriä rautatieaseman nurkilta kohti Töölönlahtea. Kun kohdalle tuli asetinlaite, josta ennen ohjattiin Etelä-Suomen raideliikennettä, Sten oli päättänyt, että juoksu sai riittää. Hän oli kiivennyt aidan yli ja varmaan arveli, että Adler ei huomaisi hänen koukanneen asetinlaitteen taakse ja sieltä tikkaille.

”Minua alkaa nyt vituttamaan. Olen melko varma, että tämä massasulkuinen moskiitto voi purra sinua varmaan kymmenen kertaa ennen kuin menetät tajuntasi. Minä olen melko tarkka ampumaan ja kakskakkonen ei revi isoja reikiä. Lähdetään napsimaan vähemmän tärkeistä paikoista. Tämä on oikeasti aika hauska kapistus. Vaimennettuna se ei pidä oikein mitään ääntä. Siis semmoista, että sanotaan, vaikkapa kollegani tässä kulmilla kiinnostuisivat asiasta. Ei, Sten, se ei kiinnitä huomiota. Eikä ketään kiinnosta. Kun sinut naarataan tuosta Töölönlahdesta joskus maaliskuussa, ketään ei kiinnosta.” Adler otti lyhyitä askelia katon halki puhuessaan. Hän huomasi kärsivänsä huimauksesta. ”Saatana sentään. Ei olisi pitänyt sitä viinillä lihotettua, vikisevää, ortodoksipappia nussia eilen. Kun en edes halunnut. Vittu, että pitää olla tyhmä. Ei, ei kiinnosta.” Adler pysähtyi ja yritti maadoittaa itsensä. Huimaus jatkui ja hän huojui siinä lattajalkaisena kuin radiomasto myrskyssä.

Adler oli turhautunut itseensä. Hän pysähtyi tasaamaan oloaan ja vakauttamaan askeleita. Mieleen tuli itsesyytöksiä. Hän kävi läpi huonoja valintojaan edellisen vuorokauden ajalta. Hajanaisia muistikuvia pulpahteli pintaan. ”Otetaanpa ihan näin opin kannalta. Kun pappihuora vikittelee bourbonilla, pitäisi osata napata pullo ja mennä kotiin. Mutta ei, ei sitten vittu millään voi onnistua semmoinen, kun on periaate, että jää parhaat nussimatta, jos … äh, kiinnittää, kiinnittää huomiota äänenkorkeut, äh … ei. Ei pitäisi. Eikä pitäisi ottaa kymmentä Viagraa, kun ei kerran kiinnosta. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ei, tarkoittaa ei, vaikka sen itselleen sanoisi. Yellow Rose Premium American. Paskat. Meripihkanruskea, lämmin, keskitäyteläinen, karamellinen, banaaninen, kuivahedelmäinen. Olisipa voinut samaa sanoa viskin tarjoajasta. Sakastin leppeässä yrtin tuoksussa. Mysteerejä. Paskanhajua. Vikiseviä homopappeja, joilla on diabetes kaikista niistä itsepannuista …” Adler huomasi huimauksen helpottaneen ja keskeytti itsekritiikin karjumalla: ”Sten, minä saatana lasken kolmeen ja alan ampua siitä teknologiakopin läpi. Se on sitten sinun vikasi, jos ei 5G toimi lenkkeilijöillä!” Sitten Adler alkoi kuulostaa siltä, että hän oli oikeasti menettänyt malttinsa. Hän polki isoa jalkaansa ja suorastaan mylvi keuhkojensa pohjasta kuin lapsensa menettänyt metsämies. ”Okei, okei, okei!” sanoi Sten Larson ja nousi kömpelösti seisomaan honteloille jaloilleen. Hän astui pömpelin takaa hätääntyneenä, pää painuksissa ja kädet ylhäällä ja esillä.

”Eikös sinun pitänyt laskea kolmeen. Sinä sanoit, että lasket ko …” ja siihen päästyään Sten liukastui, kaatui perseelleen ja jollain narkkarilogiikalla luisui sen puoli metriä taaksepäin, jonka kattoa oli jäljellä. Sitten Sten Larson katosi sen pienen räystään taakse, jossa Adler hyvin tiesi, ei ollut muuta kuin kymmenen metriä pudotusta ja asfaltoitu parkkipaikka. ”No, voi saatana sentään,” mietti Adler. Hänen suuttumuksensa laantui ja siihen liittynyt hetkellinen verenpaineen nousu meni ohi. Hän käveli typertynyt ilme kasvoillaan, kädet sivuille laskettuna kuin olisi odottanut taivaaseen repäisyä. Hän näki katon reunalle päästyään entisen tulevan tiedonantajansa juuri sellaisessa asennossa kuin voisi kuvitella. Punainen sädekehä reunusti Stenin pääkoppaa. Siitä nousi ilmaan kevyttä huurua.

Koko näkymä oli tavallaan kuin maalaus. Realistinen, rujo, säväyttävä kuvaus siitä, minkälainen pikkunilkin loppu on kauneimmillaan. ”Voi vittu tätä maailmaa,” ajatteli Adler. ”Helpolla pääsi.” Hän huomasi huimauksen palanneen. Se Yellow Rose Primrose Russian tai mikä nyt olikaan, sekoitti vielä systeemejä. Ja Viagran yliannostus. Ja treenirutiinin laiminlyöminen. Niin Adler päätyi tekemään hengitysharjoituksia ja sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, oli kaupunki yhä samalla paikalla. Vanhaan viestimastoon oli noin kolmen metrin päähän hänestä laskeutunut huuhkaja. ”Minä taidan nähdä unta tai sitten olen pudonnut, ja tämä on jokin tuonpuoleisen pääsykoe.”

”Huu,” vastasi huuhkaja. Se kuulosti ihmiseltä, joka oli kännissä ja yritti matkia huuhkajaa. ”Loppuiko sinusta patterit, tai jotain?” kysyi Adler närkästyneenä. ”Eikö täällä vittu mikään enää toimi? Edes luontokappaleet ei enää toimi niin kuin niiden pitäisi?!” ”Huu,” vastasi huuhkaja. ”Mikä helvetin huuhkaja sinä oikein olet olevinasi? Kai sinä tiedät, että en ole nähnyt yhtään huuhkajaa koskaan luonnossa. Nyt tuon saatanan nistin aivot höyryää asfaltissa ja minä joudun setvimään tätä ylikomisarion, sisäisen tutkinnan, Keskusrikospoliisin, syyttäjän, oikeuskanslerin, sisäministerin erityisavustajan, poliisiammattikorkeakoulun psykologin, joka tutkii jotain virkastressiä ja kaikki traumatisoituneet on pakotettu nyt sen tutkimusmateriaaliksi ja sitten minä varmaan juon jossain pubissa puolen kuun palkan ja saan klamydian joltain Tampereen hintiltä ja, ja,  ja varmaan presidentin vaimon kanssa vielä jotain … ja sinä olet siinä. Lajisi edustaja. Komea vitun pöllöeläin. Maailman suurin, kai. Tuimine karvakorvinesi, kiertokauloinesi ja aivan helvetin sokeeraavine tuijotuksinesi. Ja sinä sanot huu. Saatanan kalkkuna. Minä ammun ja täytän sinut. Kuuletko. Eikö tässä maailmassa vittu mikään enää toimi!”

”Huu,” vastasi huuhkaja ja lehahti suurille siivilleen yllättävän nopeasti. Se lensi kohti Adleria, joka teki u-väistön helposti. ”Petolintu. Sinä ole petoa nähny ...”  ja silloin Adlerin verenpaine puutosi juuri niin paljon, että silmissä musteni. Hän kaatui eteenpäin, hitaasti, kuin kaatuu puu, eikä tässä metsässä ollut ketään kuulemassa. Ei tässä metsässä ollut edes sitä maata, jota vasten puu olisi voinut luontevasti rojahtaa, piti se sitten sen äänen tai ei. Adler oli vaakasuorassa ja putosi x-asennossa kohti maata. Hänen tajuntansa palasi puolimatkassa pudotusta ja hän ehti vielä kirota viskin, erektiolääkkeet, sakastissa irstailevat pehmeälihaiset ortodoksit ja sitten pudotus oli ohi. Maa lähestyi, kunnes valot sammuivat.

”Adler. Mitä täällä on tapahtunut?” kysyi ensimmäinen paikalle ehtinyt konstaapeli. Adler nosti päänsä ja huomasi, että nuori mies voi pahoin. ”Miten niin? Ei täällä mitään ole tapahtunut. Ihan tavallisia virkatehtäviä.” ”Adler, ei jumalauta. Sinä olet ihan, ihan, ihan …” sai konstaapeli sanottua ennen kuin oksennus lensi paineella hänen suustaan. ”Aika söpö poika,” mietti Adler. ”Urheilullinen. Tuommoinen reipas, kuin belgianpaimenkoira. Mutta joku pöpö sillä on.”  Vasta siinä vaiheessa hän huomasi, että hänelle oli tullut kylmä. Hän oli jostain syystä yltäpäältä märkä ja tahmea. ”Mitä vitun mönjää tämä …” hän kysyi nostaessaan kättään jostain vaaleanruskeasta sotkusta. ”Ai, minä muuskasin sen nilkin. Onni onnettomuudessa.”  Hän veti kolme kertaa syvään henkeä ja pidätti joka kerta ilmaa keuhkoissaan viiden sekunnin ajan. ”Ehkä, vain ehkä, on mahdollista, että minun rippipalvelukseni palkittiin tänään taivaallisella väliintulolla. Enkelit, ja sen sellaista. Enemmän sen sellaista, luulisin.”

Hän nousi ylös ja pyöritteli ensin oikean yläraajan, sitten vasemman yläraajan, sitten hän pyöritteli päätään, sitten kiersi ylävartaloaan puolelta toiselle, sitten lantion kiertoja molempiin suuntiin, sitten kyykkyyn ylös pari kertaa, sitten hän oli hyppäävinään narua ja jostain käsittämättömästä syystä napsutteli kieltään samassa tahdissa kuin kuvitteellinen hyppynaru viuhui maahan. Hän löi suorat yksi, kaksi, koukut kolme, neljä, kohokoukut viisi, kuusi. Lopuksi hän irvisti ja puhalsi nistin jäänteitä, joita oli tarttunut hänen etuhampaisiinsa kuin raivohullulla leopardilla. Näin tehtyään hän pyysi kohteliaasti konstaapelia aloittamaan kenttätyöt ja lähti puolijuoksua kohti keskustaa.

”Mikä ei tapa,” hän mietti itsekseen samalla, kun arvioi ihmislihan tympeää makua ja sen nostattamaa kuvotusta. Adler oli tottunut rujoihin vastoinkäymisiin. Tämä oli nyt vain yksi kokemus lisää sillä ihmeellisellä matkalla, joka oli alkanut orpoutumisesta ja kulkenut itsensä etsimisen ja kovettamisen tietä kohti sitä oikeudenmukaista, ainakin omasta mielestään oikeudenmukaista, ja väkivaltaista kusipäätä, joka hän nykyään oli.

Hän päätti keskittyä juoksemiseen. Askel, askel, vasen, vasen. Hän oli nimittäin muistanut, että ase, jota hän piti kädessään, ei ollut virka-Walther vaan se kuormasta pudonnut .22 LR josta pitäisi välittömästi hankkiutua eroon. Hän myös alkoi hölkätessä laskea eilisiä annoksia ja sitä olisiko mahdollista, että hänellä olisi vielä etanolia verenkierrossa. Ehkä olisi, ehkä ei, sitä kun taisi olla Yellow Rosea kaksi, ei vaan kolme pulloa. Ja pappi joi viiniä. Aseesta siis piti hankkiutua eroon ja mennä suoraan lähimpään tarjoilulaitokseen ottamaan olut-driverilla joku halpa viski. Pitää olla selitys, jos neula heilahtaa. Tai diginäyttö. Mikä paska se nykyään olisikaan tekopyhien teknokraattien ja tilintarkastajapoliisien työkalu. Hänen taskussaan räsähti. ”..dler! Minne kshhh perkeleen ksrrr, …sit?! Saatan…shh dler!” kuului edelleen tunnistettavalla ylikomisarion äänellä siitä. Sanoista ei saanut selvää, mutta viestin kyllä ymmärsi.

”Miten helvetissä tuo radio voi vielä toimia? Se on pirstaleina ja verestä märkä.” mietti Adler puuskuttaen ja kylmissään. Kun hän saapui aseman pubin ovelle, portsari asettui keskelle sisäänkäyntiä ja katsoi häntä ensin tiukasti. Kun Adler oli riittävän lähellä, että haju ja näkymä iski täysillä,  tämä näytti järkyttyneeltä ja pahoinvoivalta. ”Et voi tulla tänne tuommoisena,” lihamöykky sai sanottua samalla, kun pidätteli oksennusta.  Adler vastasi katseeseen ja oli aikeissa jo lyödä, mutta tajusi sitten, että nyt ei ollut aika hankkiutua uusiin hankaluuksiin. Hän otti poliisikortin esiin, työnsi sen kolmen sentin päähän lihavuoren silmistä, madalsi painopistettään ja työnsi tämän kylkikaaresta sivuun vasemmalla kyynärpäällään.  ”Pam!” hän hengitti ulos samalla ja 140 kiloa vihamielistä portieeria liikkui sivuun kevyesti kuin pahastunut esiteini. ”Muista painopiste!” hän huikkasi portsarille kävellessään kohti baaritiskiä. Tähän tilanteeseen ei ollut varmaan portsarilla protokollaa, sillä tästä ei kuulunut mitään. Myöhemmin Adler näki, että mies tuli vessasta ja pyyhki paperilla suupieliään. Paidassa oli tahmainen rantu kyynärpään osumakohdalla. Siinä tiskillä, tilauksen tehtyään, hänellä oli aikaa vähän kerrata tapahtumia. ”Perkele,” mietti Adler. ”Siinä sitä oltiin taas.”