Task kohtasi Bearin jäällä

Frank Bear: Mustan laakson paimen (01.10.2026)

Sitten minua puri hylje - omituinen ja kivulias sattumus

Ote Anton Taskin päiväkirjasta:

Mielenkiintoinen kaveri. Hiukan me tutustuimme, vaikka emme juuri itsestämme kertoneet kumpikaan. Nimet nyt oli pakko kertoa. Suomi on pieni maa ja sitten ollaan lääkäreitä. Valehteleminen siinä tilanteessa olisi vain muodostanut riskin. Se olisi helvetin epäilyttävää, jos siitä jossain vaiheessa jäisi sitten kiinni. Hänellä luki passissa Frank Bear mutta kaikki legioonassa tunsivat hänet Nallena. Kutsunimi Brown Bear ”un ours brun" ja tehtävillä sekä niiden ulkopuolella The Bear, useimmiten vain Bear. Kaikki erikoisjätkät puhuivat englantia ja käyttivät SAS:n pelikirjaa. Siinä ei ole frankofilian paikka, kun mennään tunnuksettomina tai false flaginä. Murtaen puhuttu englanti käy paremmin. Mistäkö tuo kollega tuli mieleeni?

Meillä oli samantyyppinen harrastus. Me metsästimme kusipäitä huviksemme ja villieläimiä vain pakosta. Ajoitus oli hullu. Järvenpäässä oli kadonnut rikollisesta toiminnasta epäilty mies, jolla oli epämääräisiä kytköksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Päivälehdet olivat saaneet nimettömiä lausuntoja, joissa tyylilaji oli vilpittömän ivallinen. Sitten Kontulassa oli kadonnut kaveri, jonka rikosrekisterin ja laajennetun ansioluettelon olisi voinut kirjoittaa kreikkalaiseksi tragediaksi. Vain loppu oli puuttunut, eli se kohta, jossa päähenkilökin kuolee. Minä olin vaelluslomalla tapahtumien aikaan ja niin samoin oli Frank. Meillä oli kummallakin melkein tyhjä ahkio matkassa, kuin olisimme varautuneet raahaamaan jäältä loukkaantuneen ihmisen sairaalaan. Minulla ei ollut mitään elektroniikkaa.

Frankilla oli satelliittipuhelin. Lisäksi jokin vanhan Nokian kommunikaattorin näköinen kapistus ja datalinkki. En ollut semmoisia ennen nähnytkään. Hän soitti muutaman kerran ja puhui ranskaa. En ymmärrä ranskaa, joten sen suhteen en osaa sanoa enempää. Kummankin ahkio oli puhdas kuin vaarin kalju syntymäpäivien jälkeen. Me katsoimme nuotiota rauhallisina ja tyytyväisinä, kuin vain voi aikuinen mies tuntea maksullisen naisen sylin ulkopuolella. Sää oli yllättänyt minut ja jouduin hakeutumaan hänen leiriinsä. Häntä sää ei ollut yllättänyt. Minua oli purrut hylje.

Tai kai voisi sanoa, että se puri takaisin. Yritin sen jäähän nakuttamastani reiästä lävistää katajasta veistämälläni harppuunalla. Se oli omituinen ja kivulias sattumus vaikka eihän se näin kerrottuna ihmeelliseltä kuulosta. Olin joutunut niitä metsästämään henkeni pitimiksi jäiseltä ja vähäpuiselta mereltä. Minä mietin silloin verta vuotavaa kättäni pidellen, että moni erehtyy luulemaan itsestään liikoja, koska heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat olleet jonkin neuvoston jäseniä, suunnitelleet mökin Munkkiniemeen tai omistaneet yksityistettävien valtionyhtiöiden osakkeita tai kirjoittaneet sairaanhoito-oppaan vähäväkisille.

He erehtyvät pitämään tätä kaikkea, itseään ja pikku kuplaansa mielenkiintoisena. He pitävät tätä tärkeänä. Viimeistään saavuttaessaan keski-iän se itsekorostus alkaa näkyä läpi. He räpiköivät helppoudessa, mutta heitä ei ole koskaan purrut hylje. Ei kuitenkaan Frank. Hän selvästikin oli jotain, vaikka juuri nyt ei ollut hylkeenpuremaa. Tämä kaveri oli jotain, eikä vain luullut olevansa. Siellä ulkosaaristossa minä siis tapasin Frankin. Entinen sotilas oli pystyttänyt telttansa lähelle parasta hallinpyyntipaikkaa. Hän klenkkasi toista kinttuaan ja vaikutti liikkuessaan vihaiselta. Semmoiselta perkeleen vihaiselta mieheltä, jolla on jumalan missio.

Tai perkeleen. Perkeleen jumalan. En tiedä. Ei sillä ole väliä. Emme kumpikaan ole taikauskoista sorttia. Me tulimme juttuun. Välillä puhelimme ja välillä vain lämmittelimme nuotiolla. Erikoinen kaveri. Ei kysellyt hylkeenpyynnistä tai ylipäätään, että mitä helvettiä minä tein jollain talvisella luodolla käsi vinksallaan ja punaisena repsottaen. Minulla oli viinaa ja pillereitä. Hän ei ollut viinamäen miehiä. Otti heroiinia kuin lääkärin määräyksellä eikä nähnyt vaivaa peitelläkseen tätä. Harva voi sitä ainetta ottaa päivän mittaan 1+1+2 ilman, että hommasta tulee äkkiä 2+3+4. Kahviinsa huoli pirtua aamuisin viisi senttiä. Arvosti sen reissuarvoa, käsitin.

Olihan minulla viskiäkin, mitä hän hiukan hämmentyneenä kommentoi: ”Miksi viskiä, kun on pirtua?”  ”Onhan sinullakin heroiinia tuossa fixbägissä ja oksikodonia pilleripurkissa?” ”Ah, ymmärrän,” hän kuittasi.” Pirtussa hän arvosti sitä, että kenttälääkinnällinen valmiste kulki kätevästi, pienessä pullossa, paljon arvoa, varsinkin, jos tuli mutka matkaan. ”Se huuhtoo veren maun suusta aamusella,” hän perusteli hömpsyt kahvissaan. Silloin puhui enemmän itselleen kuin minulle. ”Ehkä ei meitä kukaan tuomitse. Vaikka ottaisimme starttiimme ryypyn,” säestin minä ja tajusin heti kuulostavani kornilta. ”Äh. Ei mitään,” jatkoin ja Frank nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mites käsi?” Hän kysyi ja katsoi tutkivasti naamaani ja sitten kättäni.

”Ei sille taida täällä voi enempää tehdä. Kun sää selkeytyy, hakeudun käsikirurgille. Tunnen yhden tyypin tuossa Turkkusessa.” Virnuilin hetken itsekseni. Frank katsoi minua vähän kysyvästi. ”Ajattelin kertoa, että minua puri ensin käteen susi ja sitten nämä paskat tikit laittoi karhu.” ”Aha, heh. Saattavat uskoa karhuosuuden, mutta ei näillä jäillä ole kyllä susia. Se on epäuskottavaa.” ”Heh. Kaikki on uskottavaa, kun sen kertoo riittävän vastentahtoisesti.”

Me hiihdimme hiukan eri reittejä takaisin, emmekä enää nähneet toisiamme sillä kertaa. Onhan se hyvä saada painoa harteilta, että ei tarvitse miettiä kuka kellarin pakastinta ropaa. Lisäksi liikunta ja ulkoilma tekee hyvää keski-ikäiselle miehelle.